Muutama viikko jäljellä

Nyt on lentolippu vaihdettu takaisin Suomeen päivälle 13.9. Tarkoitushan oli pidentää viisumia ja olla töissä syyskuun loppuun asti ja sen jälkeen reissata kiinassa muutama viikko, mutta se meni tuon viisumin kanssa niin hankalaksi etten viitsinyt sitä tehdä. Olisi joko pitänyt maksaa 400-500€ tai poistua maasta hankkimaan uusi viisumi. Noin korkeassa hinnassa ei ole mitään järkeä, ja en mä nyt sitten viitsinyt pois maastakaan lähteä viisumia hankkimaan - olisihan sekin tullut kalliiksi. Eli 180 päivän viisumin mukaan viimeinen mahdollinen päivä jolloin lähteä olisi 15.9, mutta ei ollut tilaa kuin tuolla sunnuntain lennolla. Eli täältä tullaan! Ihan uskomatonta, että vajaa kolmen viikon päästä olen jo matkalla takaisia - enkö juuri vasta lähtenyt tänne? Paniikkihan tässä tulee, kun projektidokumentit täytyy saada valmiiksi ja lopputyön aihe täytyy suunnitella ja sitä varten täytyy tehdä haastattulut. Ensimmäinen haastattelu on onneksi jo tehty ja mielenkiintoisia pointteja nousi esiin heti. Aika menee niin nopeasti että istun lentokoneessa ennen kuin huomaankaan, ja suren siellä loppunutta Kiinakokemusta. Toisaalta, kyllä alan olemaan aika valmis lähtemäänkin. Mutta eihän tämä vielä ole ohi, jäljellä oleviin viikkoihin mahtuu paljon!

Vanhemmat je Eemeli oli täällä noin 10 päivää käymässä, lähtivät 11.8. Oli kyllä huippuhauskaa! Tulivat suoraan ensin tänne Mutianyuun jossa asuttiin kaikki neljä The Pavilion talossamme. Oli jälleen kerran outua asua talossa, jossa normaalisti olen vain töiden merkeissä. Talo vaikutti paljon kivemmalta. Ovathan ne todella hienoja taloja, mutta en ehkä kuitenkaan niin paljoa niistä maksaisi kuin niistä pyydetään... Pomoni leikkimielisesti piikittelee jatkuvasti siitä että Suomessa syödään poroa (mitäköhän hauskaa siinä on?) ja saimme hyvät naurut hänelle aikaiseksi kun pyysin vanhempiani tuomaan kasan erilaisia porotuotteitta hänelle, mm. Reindeer Snack patukoita. En tiedä onko niitä vielä maistettu, mutta hauskaa se oli. Vanhempieni tänne tulo osui hyvään aikaan, kun tunti sen jälkeen kun tulivat oli pomon tyttären taidenäyttelyn avajaiset jossa tietenkin ilmaista naposteltavaa ja viiniä. Iltaisin söimme erittäin hyvää kiinalaista ruokaa erinäköisissä paikallisissa ravintoloissa ja vanhempani vannoivat ettei enää mene Suomessa kiinalaiseen ravintolaan - tämän jälkeen se maistuu todella mauttomalta. Todellakin. Ruoka on täällä uskomattoman hyvää. Toisena iltana pomoni vei meidät kaikki Mr. Fu:n ravintolaan, josta olen täällä aikaisemminkin kertonut. Ei menuta, ei hintoja, pöytään vain tuodaan ruokaa ja lopuksi maksetaan mitä maksetaan. Se oli varmaan kiinalaisin kokemus mitä täällä voi vain saada.

Sain ylimääräisen vapaapäivän joten vietimme yhdessä Pekingissä kaksi ja puoli päivää. Vuokrasimme pyörät ja pyörittiin ympäri kaupunkia. Ekana päivänä käytiin laamatemppelissä, 798 taidealueella, Solana ostoskompleksissa ja illalla menimme katsomaan acrobatic showta, joka oli uskomattoman hieno. Kaikkeen sitä ihminen pystyy. Illalla syötiin haamukadulla mikä ei pettänyt taaskaan. Seuraavana päivänä pyöräiltiin lisää, käytiin white pagoda temppelissä, markkinoilla, Taivaallsien Rauhan aukiolla ja Xidan-alueella shoppailemassa. Käytiin myös drinkkien muodossa katsastamaan The Emperor hotelli, jonne vanhemmat siirtyivät viimeisiksi päivikseen. Suosittelen kyseistä hotellia kaikille Pekingiin tulevilla, todella magee mesta! Illalla mentiin syömään Pekingin kuuluisimpaan ravintolaan, Beihai puistossa sijaitsevaan Fangshan ravintolaan joka tarjoaa kalliilla hinnalla muinaisia reseptejä joita käytettiin keisarien keittiöissä satojen vuosien ajan. Paikka on toki hieno, mutta ruoka ei ole läheskään yhtä hyvää kuin paikallisissa vaatimattomissa ruokaloissa. No, maistoin kamelia joka oli mielenkiintoisen sitkeä kokemus. Seuraavana aamulla mulla koitti taas työt, mutta perhe jäi Pekingiin törsäilemään ja seikkailemaan. Maanantaina tulin vielä illaksi Pekingiin ja vietettiin hauska viimeinen ilta. Pyörittiin Eemelin kanssa kaupungilla kolmeen asti yöllä - olipa mukava herätä ennen kuutta aamulla ja lähteä kohti Mutianyuta.

Mitäs tässä nyt kertoisi mitä on tehnyt. Viime viikolla kävin Pekingin suurimmassa huvipuistossa (miten niin on outoa että 24v mies käy yksin huvipuistossa?) Happy Valleyssä. Tein taas sen virheen että katsoin kaupungin karttaa ja ajattelin että "tuohan on kävelymatka". Otin metron ja kävelin sitten pysäkiltä lähes kaksi tuntia puiston porteille. Olisi pitänyt jo tässä vaiheessa tietää paremmin, että tässä valtavassa kaupunkiviidakossa mikään ei ole kävelymatkan päässä. Huvipuisto oli todella hieno ja viimeisen päälle tehty, alue oli jaettu eri teema-alueisiin ja löytyi niin kreikkalaiset kylät, maya-kulttuurikaupungit, atlantikset ja muinaiset troijat. Happy Valley ei ollut vain laitetta laitteen perään niinkuin huvipuistot yleensä, vaan kaikki oli rakennettu jonkun teeman mukaan ja alueella oli vaan kiva kävellä ja pällistellä. Siihen se tosin jäikin, sillä se jonojen pituus oli jotain aivan uskomatonta ja muistutti elävästi että ollaan maailman väkirikkaimmassa maassa. Päätin kokeilla kiinalaista kärsivällisyyttä, ottaa kirjan käteen ja lähteä jonottamaan erääseen suosittuun laitteeseen. Jonotus kesti tarkalleen 1h45min. Ja ihmiset ei ollut moksiskaan. Ei ole mua varten tuollainen jonotus - ei toimisi Suomessa. Mutta hauska paikka se puisto kuitenkin oli, ja pääsin näköalalaitteeseen lähes ilman jonotusta ja sain kuvia upeista maisemista kaupungin yli.

Viime maanantaina tehtiin mielenkiintoinen tempaus Audreyn, Veronican ja Michellen kanssa - lähdettiin töiden jälkeen Pekingiin, valvottiin siellä koko yö, otettiin aamuvarhain bussi takaisin ja samoin silmin töihin kymmeneksi tunniksi. Ensin mentiin syömään suosittuun kantonilaiseen ravintolaan, sitten ajauduttiin eräälle aukiolle viettämään iltaa paikallisten kanssa hetkeksi. Se oli niin kaukana Suomesta - ihmiset vain tanssivat, pelasivat sulkapalloa, hyppivät hyppynarua, potkivat palloa ym. ryhmäaktiviteettia, eikä kukaan ollut humalassa. Ja tällaista se on joka ilta Pekingin aukioilla. Kommunismihauskaa!:) Sen jälkeen päätimme mennä kalliiseen suklaakauppaan ja ostaa muutama pala viimeisen päälle olevaa suklaata - eihän se maksanutkaan kuin yli 6€ /100g! Ilta jatkui diskoilun merkeissä, tietenkin klubille mies joutui maksamaan 4€ sisään, naiset ilmaiseksi. En muista koska olen tanssinut niin paljon viimeksi, kolmeen asti taidettiin siellä kuuroututtaa itseämme. En tajua miksi musiikki on niin kovalla paikallisilla klubeilla! Klubilta otettiin taksi erääseen opiskelijoiden suosimaan 24h auki olevaan kahvilaan ja alettiin kittaamaan kahvia ja syötiin aamupala. Tosiaan, Pekingissä on täysin normaalia ottaa puolen tunnin taksi vain johonkin kahvilaan mihin haluaa mennä - ellei ole tullut jo selväksi, kaupunki on valtava. No, aamumetro otettiin sitten bussiasemalle ja oltiin viisi minuuttia ajoissa töissä. Oli vähän zombiolo sen päivän enkä ollut mitään ahkerinta sorttia.

Eilen olin Veronican ja Audreyn kanssa kivoimmassa ravintolassa missä oon ikinä ollut. Ihan oikeesti - voittaja on löytynyt. Kyseessä on japanilainen ravintola nimeltä Tayrou Pekingin Workers Stadium alueella. Ravintola tarjoaa vaihtoehtoa että maksaa 18€ ja sillä hinnalla saa syödä ja juoda listalta mitä haluaa. Eli istuu vain alas ja alkaa tilaamaan, ja sen jälkeen tilaa uudelleen. Ja ruoka tehdään asiakkaiden nokan edessä, nähtiin koko aika kun ruokamme tehtiin! Lohta, rapuja, simpukoita, sushia, sashimia, pihvejä, nam. Kaikkea tilattiin. Ja en edes muista kuinka monta kuppia sakea ja luumuviiniä kitattiin. Ja jälkkäriksi liekitettyä jäätelöä - muutamaan otteeseen, heh. Paikka oli myös esteettisesti tosi kiva ja palvelu oli hyvää, täydellinen ravintola. Maistettiin myös ankeriasta, joka oli itseasiassa yllättävän hyvää.

Tänään vietin vapaapäiväni vähän erilailla kuin yleensä. Oltiin suunniteltu jo aikaisemmin tämä päivä, ja lähdettiin pomoni ja muiden työharjoittelijoiden kanssa pienelle autoreissulle - ensin mentiin Badaling Great Wallille, sitten Communeen lounaalle ja lopuksi Ming Tobsien kautta upeiden maisemien ja idyllisien kylien läpi takaisin Mutianyuun. Ideana oli käydä katsastamassa negatiivinen esimerkki Kiinan muurin turismista. Badaling, jossa ennen oli lukuisia paikallisia kyliä, on nykyään yksi valtava turismialue täynnä Starbuckseja, KFC:tä ja muita vastaavia, ja turistilaumat ovat valtavat. Onhan sekin ihan kiva paikka omalla tavallaan, mutta kiinalaisuus puuttuu tyystin. Commune, jossa oltiin lounaalla, on The Schoolhouses kilpailija johon asiakkaat aina vertaa meitä. Ero on siinä, että siellä alue on aidattu ja vain turisteille, yksityinen resort, kun täällä taas olemme kylän keskellä ja yritämme soluttautua paikalliseen yhteisöön. Pitihän siellä käydä lounaalla ja haukku ruoat pystyyn (käytännössä sama menu kuin meillä). Onneksi pomo maksoi, hinnat olivat tähtitieteelliset. Rehellisyyden nimissä täytyy kyllä sanoa että tykkäsin omalla tavalla myös Communesta, oli ihan sellainen paikka jossa voisin kuvitella perheemme viettävän lomaa jossain päin Kaakkois-Aasiaa. Mutta, mitä kiinalaisuuteen tulee, jos loisti poissaolollaan.

Matkalla takaisin jäin pois eräässä kylässä muutaman kylän päässä Mutianyusta. Kävelin vain ympäri kylää tutkiskelemassa sitä aitoa kiinalaista kyläelämää, johon turismi ei ole vaikuttanut. Kävin syömässä paikallisessa ravintolassa, ja sain eteen englanninkielisen menun jossa hinnat olivat tietenkin suhteellisen kovat. Muutama lause kiinaa ja tieto siitä että työskentelen Schoolhousessa pudotti hinnan yhtäkkiä yli puoleen. Jee! Aikani pyörittyäni ja valokuvattuani kylässä, jossa minua tuijotettiin kuin spitaalista, lähdin kävelemään Mutianya kohti. Viitoin bussia ja pääsin kyytiin keskellä tietä ja mielenkiintoinen asia tapahtui - kun he saivat tietää että olen Schoolhousesta, he päättivät viedä minut perille asti. Bussi menee oikeasti Huairouhun, ja Mutianyu on tältä tieltä muutaman kilometrin sivussa. Mutta he vain ilmottivat matkustajille että me menemme ensin Mutainyuun, ja bussi tosiaan poikkesi reitiltä ja vei minut perille asti, jossa lipputäti meni ovelle ja sanoi ylevästi "Xiao Yuan tao le", eli "We have arrived at The Schoolhouse". Bussi siis oikeasti päätti vain viedä minut perille reitistä huolimatta. Uskomatonta, tällaista ei kyllä ikinä tapahtuisi Suomessa.

Ollaan oltu nyt pari kertaa taas aamulla vaeltamassa muurilla. Se on edelleen erittäin vaikuttava, surprise surprise. Sunnuntaina mennään aamiaispiknikille muurille. Täytyy ottaa kaikki mahdollinen irti Kiinan muurista nyt, sillä tuskin enää koskaan tulen sinne menemään kun täältä palaan. Ainahan sitä vannotaan että joka paikkaan palataan, mutta kyllä totuus taitaa olla että sen verran paljon on maailmassa nähtävää että tuskin tänne muurille enää palaan. Ikävähän tätä paikkaa toki tulee. Toisaalta olen valmis palaamaan, toisaalta on pienoinen paniikki palata - haluaa nähdä ja tehdä vielä enemmän! Niin, ja tässä on hieman kiire tehdä kaikki haastattelut, kuten mainitsin aiemmin. Olen päättänyt tehdä opinnäytetyöni suunnilleen aiheesta "Can tourism help sustaining a chinese rural community in socially sustainable way? - The case of Mutianyu village at The Great Wall". Empiiriseksi osioksi haastattelen 10-20 kyläläistä, mikä on erittäin mielenkiintoista. Eiköhän se ole järkevintä tehdä opinnäytetyö täätä, sillä saan sillä tavalla mukaan omakohtaisia kokemuksia ja havaintoja.

Enempää en viitsi tällä erää kirjoittaa. Mutta hauskaa on ollut, työt on sujunut hyvin ja kokemuksia on kertynyt. Ai niin, ja ostin jo lentoliput seuraavalle reissulle - lähden Armeniaan alle viikon päästä siitä kuin palaan Suomeen. Armenia here I come!

Huomenna laitan kuvia taas tänne.

Terveisin,

Pietari